Heräsin hotellihuoneessani. Valo oli mennyt päälle ja kirkkaus häikäisi minut. Kesti hetken ennen kuin aivoni pääsivät kärryille siitä missä olin ja mitä oli meneillään. Kuulin vaimean suihkun äänen kylpyhuoneesta, joka sai minut hyppäämään säikähdyksen vallassa ylös. Riensin kylpyhuoneen ovelle. Se oli lukossa. Tartuin kahvaan ja ravistin ovea.
"Kuka siellä on?", kysyin.
Suihkun lorinaa, ei vastausta. Keräsin rohkeuteni ja toistin kysymykseni, tällä kertaa vakavalla ja kovalla äänellä tiivistäen siihen kaiken painoni. "KUKA SIELLÄ ON?" Ei muutosta. Ehkä siellä ei ollut ketään, ovi on hajonnut ja suihku epäkunnossa. Kävin soittamaan respaan.
Huoneeni oli kummallinen. Ensinnäkin se oli epätavallisen suuri; pitkä, mutta kapea. Seinät olivat tumman vihreät ja katto puupaneloitu. Toiseksi huonetta yritti epätoivoisesti valaista yksi kirkasta kylmää valoa loistava kattolamppu, jonka sijoittelu keskelle kattoa jätti kaikki neljä nurkkaa pimeiksi. Kolmanneksi suuressa huoneessa pieni sänky näytti kaukaiselta. Päätyseinä oli niin kapea, että sängyn viereen mahtui juuri ja juuri yöpöytä, joka näytti siltä kuin seinä ja sängy sinkoaisi sen välistään kuin silmän kuopasta. Kavahdin ajatusta. Neljänneksi huone oli muuten alkeellinen eikä siellä sängyn ja yöpöydän lisäksi ollut muuta kalustoa kuin pieni pöytä, jonka päällä oli puhelin ja radio. Huoneessa ei ollut televisiota, joka oli kai jonkinlainen säästötoimenpide. Viimeiseksi huoneen ainoa ikkuna oli matala, mutta leveä, ja se sijaitsi pöydän yläpuolella niin korkealla, että sen alanurkka oli leuan korkeudella. Tavallisesti moisia oli kellareissa, mutta kuitenkin huone sijaitsi katutasolla.
Puhelimessa pikanäppäin respaan oli kolmas nappi ylhäältä. Se oli merkattuna tussilla maalarinteippiin. Nostin luurin ja valitsin respan. Puhelin soi pari kertaa ja sitten kylmä naisääni ilmoitti, että numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.
Suihku lorisi itsestään yhä. Päätin lähteä respaan itse. Kyseessä saattoi olla vesivahinko ja asia olisi parasta selvittää heti. Ylläni oli vain pelkät kalsarit. Vaatteeni lojui sikinsokin avoinaisen matkalaukkuni päällä sängyn vieressä. Astelin matkalaukulleni pukeutumaan, mutta yhtäkkiä kuulin pienen pienen rusahduksen ja tunsin kuinka jalkapohjani kosketti jotain limaista. Säikähdin ällöttävää limaista tunnetta, jonka johdosta hyppäsin pari askelta taakse. Tuntui kuin olisin astunut etanan päälle, mutta en nähnyt jälkeäkään etanasta saati mistään muusta. Huonetta peittävä harmaa kokolattiamatto oli toki tahrainen, mutta en nähnyt siinä mitään minkä päälle olisin astunut. Jalkapohjani oli niinikään puhdas. Nostin rannekelloni matkalaukusta. Se näytti vartin yli neljä aamulla. Olin ehtinyt nukkua jo hyvän aikaa, mutta en tuntenut oloani virkeäksi. Huokaisten pukeuduin ja lähdin kohti respaa.
Suihkun lorina jatkui yhä. Ryhdyin avaamaan ovea, mutta se ei auennut. Väänsin lukosta ja yritin avata sitä uudelleen. Käytin enemmän voimaa, mutta edelleen ovi pysyi suljettuna. Mietin olinko unohtanut jotain. Ehkä lukkoa ei tarvitse avata erikseen. Ei, ei, lukossa se on. Käytin vielä enemmän voimaa. Ravistin kahvaa ja väänsin lukkoa kumpaankin suuntaan. Iskeydyin ovea vasten. Ovi ei auennut.
Suihku pysyi päällä ja kylpyhuoneen oven alta lipui hieman höyryä. Mietin olenko unohtanut jotain oven kanssa. Ei, mutta se on tavallinen ovi. Täällä ei ole ovikortteja. Kokeilin uudestaan, mutta turha oli toivo. Menin pöydän ääreen ja tartuin puhelimeen uudestaan. Soitin respaan, mutta tällä kertaa luurista ei kuulunut mitään. Mietin olivatko sähköt katkenneet. Antiikkinen radio näytti olevan kytkettynä pistokkeeseen. Nostin sen pöydältä ja etsin virtanappia. Löysin sellaisen radion takaa ja napsautin kapistuksen soimaan. Vanha radioääni puheksi ääneen huoneessa. Rakeisella äänellään se kailutti musiikkia tai runoa, mistä sain vain osittain selvää.
"...Seven – six – eleven – five – nine... Four – eleven – seventeen – thirty-two the day before..."
Vanha radio vaikutti olevan rikki, koska kanava ei suostunut vaihtumaan vaikka pyöritin säädintä sinne ja tänne. Rakeisen lähetyksen volyymi oli kovalla, joten napsautin radion kiinni. Mutta ääni sen kuin jatkoi rallatustaan:
"Men, men, men, men, men go mad with watchin' em, an' there's no discharge in the war!..."
Kumarruin pöydän alle ja kiskaisin töpselin seinästä.
"Count – count – count – count – the bullets in the bandoliers...", musiikki jatkui.
Hätäännyin ja löin pääni pöydän reunaan. HELVETTI. Tunsin vereni nousevan päähäni. Otsaani alkoi kuumottaa pienen paniikin vallassa ja syöksyin matkalaukulleni yhä peitellen päätäni siitä kohtaa mihin olin sen lyönyt. Polvistuin matkalaukkuni viereen ja aloin pakkaamaan. Täältä pitää lähteä nyt! ajattelin.
"Boots—boots—boots—boots—movin' up an' down again..."
Äkkiä säikähdin pientä heijastusta sängyn alla näkökenttäni rajalla. Se oli näyttänyt aivan liikkeeltä, mutta kun katsoin sängyn alle en nähnyt mitään. Jatkoin pakkaamista, mutta en saanut karistettua liikahdusta mielestäni, joten kurkistin sängyn alle vielä kerran. Silloin näin kuinka matto nousi pieneksi kupruksi, joka hiiren tavoin liikkui eteenpäin, kunnes kupru pysähtyi ja vajosi näkyvistä. Hyppäsin ylös ja katsoin tuota iljettävää likaista mattoa. Aloin voida pahoin enkä halunnut – enkä voinut – jalallanikaan astua tuolle matolle ja hyppäsin kiireesti sängyn päälle.
Samalla radionlähetyksen ääni huusi kuin hulluuden vallassa: "There's no discharge in the war!" ja sitten pömpeli vaikeni rätisten. Huoneeseen tuli täysin hiljaista. Suihkun ääntä ei enää kuulunut.
Seisoin hiljaa sängyn päällä. En tohtinut astua alas, mutta halusin paeta yhtä kaikki. Päätin yrittää rauhoittua. Pohdin olisiko ovi vielä jumissa. Maton alla ei näkynyt liikettä. Ovi ei avautuisi väkivalloin, joten jos en saisi sitä auki minun olisi paettava ikkunan kautta. Se oli korkealla ja leveyssuunnassa pieni, mutta katsoin sitä tarkasti ja uumoilin mahtuvani siitä läpi. Kurottaen sängyn reunalta poimin matkalaukkustani takin. Suunnittelin kietovani sen käteni ympärille, jotta voisin lyödä ikkunan rikki. Otin yöpöydältä lompakkoni ja avaimeni. Voisin palata myöhemmin respaan ja selittää vahingon. Jotenkin. Äkillinen naurun puuska sai minut taipumaan melkein kaksinkerroin. Millä tätä kenellekään selittäisi, nauroin. Mutta samainen ajatus sai minut tajuamaan kuinka naurettavaa oli seisoskella sängyn päällä kuin lattia olisi laava.
Mieleni oli nyt selkeytynyt. Hyökkäsin takki kädessä kohti huoneen ovea. Ovi oli pettymyksekseni yhä jumissa. Kävelin pöydän ääreen aikeissani käyttää sitä portaana. Valmistuin nousemaan pöydän päälle, mutta jähmetyin heti, kun kuulin vessan vetävän. Ääni oli ollut niin selkeä, että en ollut kuullut vain omiani. Joku oli ollut suihkussa.
En ollut ehtinyt nousta pöydän päälle, kun kylpyhuoneen ovi lävähti auki. Samassa puhelin soi ja radio puhkesi entistä kovempaan metakkaan: "But boots—boots—boots..." se huusi. Kuin varjo se astui ovesta ja tuli minua kohti niin, että en ehtinyt kääriä takkia kätteeni vaan löin ikkunan rikki paljaalla nyrkillä ja tuntematta kädessäni sojottavia lasin sirpaleita ryömin ikkunan läpi enkä uskaltanut katsoa taakseni noihin mätäneviin hampaisiin vaan ryntäsin päistikkään kadulle ja juoksin pimeyteen.